maanantai 30. toukokuuta 2016

Ikävä

Siskopuoleni kirjoitteli oman bloginsa puolella ensimmäisestä hevosettomasta vuodestaan ja tuo teksti sai miutkin palaamaan muistoissani heppatyttövuosiin. Näihin aikoihin vuotta olen itsekin sanonut hyvästit kahdelle elämäni hevoselle. Kirjoittelin ikävästä jo muutama vuosi sitten ja ajattelin tuoda tekstin sellaisenaan tänne. Se on edelleen ajankohtainen. Se taitaa olla ajankohtainen ikuisesti.

"Ei-hevosihminen voisi tokaista, että nehän ovat vain eläimiä. Parhaimmillaan leivän päällä juuston kera. Ei hevoseen voi syntyä sellaista sidettä. Olet hassu, kun ikävöit jotain karvakasaa. Mutta niin se vain on, että pitkä yhteiselo ison nelijalkaisen kanssa jättää jälkensä. Ja kun se loppuu, syystä tai toisesta, jää jäljelle ikävä.

Ainakin omalla kohdallani se ikävä nousee pintaan aina silloin tällöin. Kun kohtaan jonkun koskettavan blogitekstin. Erehdyn katselemaan vanhoja kuvia ja videoita. Tapaan muita heppatyttöjä ja muistelemme menneitä. Mietimme, missä elämämme hevoset kirmaavat nyt. Entiset hoitohevoset, vuokrattavat, kisatykit ja omat rakkaat pullaponit. Harva meistä on enää aktiivisesti tekemisissä hevosten kanssa. Osa käy katsomassa elämänsä hevosia aina silloin tällöin. Osa yrittää epätoivoisesti saada uusia omistajia kiinni. Itselläni nuo kaksi hevosta laukkaavat jo virheämmillä niityillä. Ne kaksi, jotka todella koskettivat minua. Ne, joiden kanssa syntyi luottamus oikeastaan sen kummemmin yrittämättä. Molemmat vanhoja ruunia. Tavallaan aivan erilaiset, toisaalta niin samanlaiset. Banjako ja Kewin NLD. Nuo kaksi äkäpussia, joita minulla on nyt aivan käsittämättömän kova ikävä.






Kewin, tuttavallisemmin Keppi tai Kepa, ehti kuulua elämääni reilut 5 vuotta tavalla tai toisella. Vanha ja kiukkuinen esteruuna ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, enkä edes jaksa muistaa, kuinka monesti tuon ruunan hampaanjäljet koristivat ihoani. Montako vaatekappaletta purtiin rikki ja monestiko sain kaviosta luottamusta rakennettaessa. Pikkuhiljaa, miltei varkain, vanha ruuna alkoi käyttäytyä eri tavalla kanssani. Käytävältä ei kävelty karsinaan ilman lupaani. Hampaat eivät jyystäneet vaatteita enää aivan joka käänteessä. Tarhasta kipitettiin portille, kun kutsuin. Ratsastaessakin tuo virkkuukoukkua muistuttava eliö alkoi rentoutua. Se luotti. 





Iän karttuessa tietyt piirteet nousivat paremmin esiin. Tiedättehän, miten luonteikkaita vanhat eläimet osaavat olla? Miten luonteenpiirteet korostuvat vanhetessa. Miten se miekan terä ehkäpä hieman tylsistyy ajan myötä. Kiukkuisesta tulee vähemmän kiukkuinen. Ehkä jopa lupsakka yksilö. Olisin mielellään pitänyt Kepin elämässäni vielä jokusen vuoden. Valitettavasti kovassa käytössä oltuaan sen terveys petti, eikä ollut muuta mahdollisuutta. Kevät 2013 jäi Kewinin viimeiseksi. On hyvä tietää, ettei vanhalla ruunalla ole enää kipuja. Klisee, mutta totta. Se tieto vähentää ikävää piirun verran.

Kewin oli eittämättä se hevonen, joka opetti minulle eniten. Se opetti voittamaan. Elämäni parhaat esteradat olen hypännyt juurikin Kewinillä. Toki se opetti myös häviämään. Luonteikas ja kuumuva ruuna ei todellakaan ollut parhaimmillaan kouluaitojen sisäpuolella. Se opetti vastuuta. Vanha hevonen tarvitsee huoltoa ja huolenpitoa varsinkin ollessaan aktiivikäytössä.







Banjako. Toinen hevonen, jonka kanssa miulla vaan yksinkertaisesti yhteistyö toimi. B oli entinen ravuri ja matkaratsastushevonen. Yksilö, joka ei luottanut kehenkään tullessaan Suomeen. Bn omistaja teki ruunan kanssa mieletöntä työtä ja sinä aikana, kun minulla oli ilo tuntea B, se muuttui aivan silmissä. Arkajalasta kuoriutui jopa hellyydenkipeä yksilö. Vanhus, jolla oli suloisia tapoja. Vettä piti juoda piiiiitkään ja hartaasti. Mieluiten vieläpä niin, että ihminen kannatteli sankoa koko toimituksen ajan. Herkkujen jälkeen huulet oli imeskeltävä puhtaiksi. Harmikseni Banjakon kanssa yhteinen taival jäi todella lyhyeksi. Myös B oli iäkäs ja taasen sain saatella ystäväni virheämmille laitumille. Sinne, missä kipua ei tunneta. Eniten ikävöin vauhdikkaita maastojamme. B oli elementissään laukatessaan pitkin hyväpohjaisia metsäteitä. Minkään muun hevosen kanssa en olisi ollut niin luottavaisin mielin. Ei käynyt mielessäkään, etteikö B olisi löytänyt jalansijaa. Varmajalkaisempaa kauramoottoria saa hakea.




Elämääni on toki mahtunut myös liuta muita heppakavereita. Lahjakkaita, raakileita, opetusmestareita, raskaampia ja sporttisempia yksilöitä. Jostain syystä vain nämä kaksi ovat olleet ylitse muiden. Kuten ihmisten kanssa, myöskään hevosten kanssa yhteistyö ei vaan aina toimi. Jokin saattaa olla ihan kiva, mutta se tietty kipinä puuttuu. Etsimällä etsien ei sitä löydä, eikä se ainakaan itsellä ole syttynyt edes ajan kanssa. Ja kun kipinä puuttuu, puuttuu myös motivaatio treenata. Innostus lopahtaa ja rakkaasta harrastuksesta tuleekin pakkopullaa.

Ei siis ihme, että ikävöin itselleni merkityksellisiä hevosia. Ne tekivät harrastamisesta jokaisen minuutin, hikipisaran ja tuskallisen hetken arvoista. Ne tekivät yhteisistä vuosista yksiä elämäni parhaista."




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi ihana!